Harmaata ja Sinistä, osa 4

Minä en pystynyt enää juoksemaan. Liikuimme hullunkurisesti. Sean edellä, lönkyttäen hidasta juoksua vähän matkaa, pysähtyen sitten odottamaan minua, kunnes olin muutaman jalan päässä hänestä ja sitten hän jatkoi taas matkaa. Se turhautti minua. Juuri ennen kuin Sean saavutti karja-aitauksen, huusin hänelle, että hänen pitäisi jatkaa yksin matkaa. Sean pysähtyi ja odotti taas minua. Tällä kertaa siihen asti, kunnes saavutin hänet. Pysähdyin hänen eteensä. Ilmeeni oli varmasti yhtä tuskainen, kuin minusta tuntui ja Sean näytti säikähtäneeltä.

"Onko se sinun jalkasi..?" hän kysyi hieman epäröiden. Sisälläni kouraisi. En sanonut mitään.

"Pyydän Sean, mene edeltä. William tarvitsee sinua." Sean tunnisti ylpeyden vivahteen äänessäni ja kunnioitti sitä.

"Hyvä on, mutta tule, autan sinut ensin aidan yli."

Sean keinautti itsensä notkeasti aidan yli. Nyt kun katselin sitä, en ymmärtänyt, miten olin aikaisemmin selvinnyt siitä.

Sean odotti aidan toisella puolella kädet ojossa. Nostin terveen jalkani ensimmäiselle puomille ja ponnistin itseni suoraksi, sitten tiesin, että minun olisi pakko käyttää myös kipeää jalkaani. Nostin sen seuraavalle puomille ja ponnistin. Kipu iski räjähtäen jalkaani, mutta tahdonvoimalla sain itseni aidan päälle istumaan ja heilautin jalkani Seanin puolelle. Kyyneleet silmissä katsoin häntä, mutta hän katseli jalkojani mietteliäänä. Minä en tiennyt, mitä tehdä. Sitten Sean kaappasikin minut syliinsä ja ilmoitti kantavansa minut kotiin!

"Sean! Mitä sinä teet! Tämä on nöyryyttävää! Laske minut alas! Laske minut HETI alas!" huusin ja kiljuin, mutta Sean vain juoksi eteenpäin. Taisinpa jopa nähdä hymynvireen hänen naamallaan. Kun huomasin, ettei huutamiseni tepsinyt, päätin lyödä häntä!

Mätkin ja löin Seanin rintakehää minkä kerkesin, mutta hän ei tehnyt elettäkään laskeakseen minut alas. Silloin päätin käyttää viimeisen keinoni.

"Minä olen pärjännyt tähänkin asti yksin! En tarvitse ketään miestä tulemaan pelastamaan minut! Minä olen AINA pelastasnut ITSE itseni! Vihaan sinua! Kuinka kehtaat tulla takaisin ja käyttäytyä, kuin kaikki olisi kuin ennenkin? Emme ole enää lapsia! En ole enää sama Elizabeth! Olen vammautunut, ruhjottu. Ja minä pärjään yksinkin! Joten anna minun olla!"

Sean pysähtyi. Hänen rintakehänsä nousi ja laski hengästymisestä. Oli aivan hiljaista. Yökin oli hiljaa. Kaduin sanojani. Sean laski minut hitaasti alas. Kun olin tukevasti maankamaralla, sanaakaan sanomatta hän läksi taas juoksuun ja jäin katselemaan hänen katoavaa hahmoaan. Minuun särki. Minun sydämeeni särki. Parkaisin tyhjään yöhön.

Kun saavuin kotiin, näin Seanin kumartuneena sohvalla makaavan Williamin puoleen. He puhuivat hiljaa, katsomatta minuun, vaikka tiesivät minun tulleen. Arasti menin heidän luokseen ja kohtasin Seanin katseen. Se oli kaukainen. Nyt kun uskalsin kohdata hänen katseensa, ei se merkinnyt hänelle enää mitään.

Yritin pysyä koossa ja silitin Williamin tukkaa. William sulki silmänsä ja huokaili.

"Mitä luulet?", kysyin Seanilta. Hän ei sanonut mitään, vaan pyöritti päätään. Tiesimme siis molemmat, että Williamin tila oli erittäin vakava.

"Hänen pitäisi saada kerätä voimia, levätä. Syödä hyvin. Että hänen ruumiinsa kestäisi taistella", Sean sitten sanoi.

"Viedään hänet minun sänkyyni", sanoin sitten tukahtuneella äänellä. Sean nyökkäsi ja sanaakaan sanomatta autoimme Williamin ylös sohvalta ja talutimme hänet kainaloista pitäen huonettani kohti. Veljeni oli laihtunut, eikä hänen painonsa tuntunut raskaalta minua vasten. Mutta ilman Seania en olisi kyllä pystynyt Williamia kannattelemaan, sen verran heikkona tämä oli. Oli hyvä muutenkin, että Sean oli tullut. Hänen varmuutensa rauhoitti minua.

Kun saavuimme huoneeseeni, vedin päiväpeiton pois sängyn päältä ja Sean laski Williamin hiljaa makuulle. William katseli minua.

"Olet niin kaunis, siskokulta", hän sanoi. Käänsin pääni pois. Minä en ollut pitkään aikaan edes katsonut peiliin. Kuka nyt sellaisen huolisi, joka ei pystynyt edes kunnolla kävelemään? Minun piti kuitenkin nyt unohtaa itseni, joten istuin sängylle Williamin viereen. Suutelin häntä otsalle. Samalla Sean riisui Williamin likaiset kengät.

"Minä pidän sinusta nyt oikein hyvää huolta. Olet turvassa. Sinulta ei tule puuttumaan mitään", sanoin veljelleni niin täynnä rakkautta, että hänen ilmeensä muuttui hetkessä onnelliseksi. Hymyilimme toisillemme.

Sean rykäisi, olin hetkeksi unohtanut hänen läsnäolonsa.

"Minun täytyy tästä varmaan lähteä", hän sanoi ja tutkiskeli hattua käsissään.

"Tule huomenna katsomaan minua", William käski ystäväänsä.

"Tottakai tulen", Sean sanoi ja iski silmää. Sitten hän kääntyi pois ja kun hän oli kadonnut, muistin unohtaneeni kiittää häntä!

Linkutin Seanin perään ja törmäsin samalla isään joka oli vihdoin herännyt mölyymme. Sanoin hänelle, että häntä odotti yllätys huoneessani. Williamin tilanteen tajuaminen oli muuttanut mieleni isän suhteen.

Kipaisin ovesta ulos. Auringonnousu oli jo värjäämässä taivasta. Huusin Seania, tämä oli jo puolivälissä pihaamme. Hän kääntyi ympäri. Tuijotimme hetken toisiamme.

"Kiitos.." sain sanotuksi.

"Ei sinun tarvitse kiittää minua. Tekisin mitä vain teidän puolestanne. Sinun puolestasi." Sitten Sean kääntyi kannoillaan ja lähti pois. Räpyttelin silmiäni epäuskoisena. Hämilläni katselin puita ympärilläni, kuivaa ruohoa jaloissani, hiekkaa. Kaikki ne saivat uudet värin.

..jatkuu..

Harmaata ja Sinistä, osa 3

Istuin kodin hiljaisuudessa ja katsoin seinällä tikittävää vanhaa perintökelloa. Se olikin varmaan kallisarvoisin tavaramme. Jos unionin sotilaat tulisivat ryöstämään meitä, se vietäisiin ensimmäisenä. Mutta toistaiseksi taistelut olivat pysyneet poissa meidän kaukaisesta ja pienestä kaupungistamme.

Minua väsytti kamalasti ja suljin silmäni hetkeksi. Pääni nuokahti ja hätkähdin hereille. En tiennyt, miksi olin jäänyt pieneen oleskeluhuoneeseen, enkä mennyt nukkumaan. Olin jotenkin vain liian levoton. Lopulta annoin periksi ja menin makuulle vanhalle puusohvalle, johon äiti oli joskus ommellut tyynyt ja isä oli täyttänyt ne ampumiensa lintujen höyhenillä.

Vaivuin jonkinlaiseen horrokseen, joka ei kuitenkaan ollut täyttä unta. Siinä astuin ulko-ovesta valoisaan kevätpäivään. Ilma oli tuulinen, mutta lämmin. Juoksin kohti läheistä peltoa ja siellä istui joku odottamassa minua. Hänen laineikkaat hiuksensa keinuivat tuulessa. Mies kääntyi ja katsoi minuun hymyillen. Hän nousi ylös ja tuli kohti. Olin täynnä sanoinkuvaamatonta onnea. Sean tuli lähemmäksi ja hänen silmiensä sini oli muuttumaton, kirkas. Hän naurahti ja tarrautui minuun ja pyöritti ilmassa. Suljin silmäni ja ojensin käteni kuin lähtisin lentoon. Huomasin itsekin nauravani. Se oli helpottavaa ja aitoa naurua. Heleää.

Sean laski minut alas ja rutisti minua. Otin hetken kaikki tuntemukset hiljaa vastaan. Sitten kuulin vielä jonkun toisenkin äänen. Se oli tuttu ja kauan kaivattu ääni. Unessa viereemme oli ilmestynyt nuoren miehen hahmo. Williamin hahmo. Haukoin henkeäni tuijottaessani Williamin kauniita kasvoja. Samassa hän kutsui minua nimeltä ja hätkähdin hereille.

Uni sai minut tolaltani. En kestänyt sitä, kun minulle näytettiin jotain, minkä tiesin olevan minun tavoittamattomissani. Sean ja William. Sean ja William...

Surua täynnä astuin keittiöön ja mietin hetken. Mietin, pitiäisikö minun polvistua ja rukoilla. Huutaa hädässäni Jumalaa. Kuulisiko Hän? Samalla muistin jotain ja astelin kaapille, jossa pidimme mausteita, säilykepurkkeja, ynnä muuta pientä ruokaan liittyvää. Avasin sen ja siellä se oli, pullo viskiä. Meidän perheessämme kukaan ei juonut. Sen oli unohtanut eräs Williamin ystävä muutama vuosi sitten ja me kun emme koskaan heittäneet mitään pois, panimme sen vain syrjään. Pullo oli puolillaan. Kumma tarve sisälläni sai minut tarttumaan pulloon ja kävin kamppailua. Haluan vain unohtaa, Jumalani, haluan vain unohtaa! Samassa joku koputti ulko-oveen. Säikähdin niin että pullo tipahti maahan ja räsähti rikki. Hetken olin pysähdyksissä ja kuulostelin, heräsikö isä. Ei mitään. Sitten ovelle koputettiin taas. Katsoin empien keittiön nurkassa seisovaa haulikkoa. Joskus sellaiseenkin täytyi turvautua näillä main.

"Elizabeth", joku kutsui. En tunnistanut ääntä. Sydän pampaten astelin ulko-ovelle ja kuulostelin hetkisen.

"Elizabeth.." kuului taas ja silloin tunnistin äänen! Rämäytin oven auki ja näin edessäni veljeni Williamin kuihtuneen olemuksen. Pystymättä sanomaan mitään heittäydyin hänen syliinsä ja rutistimme toisiamme pitkään ja lujasti. Nauroimme sanattomina kyynelten lomassa.

"Tule sisään rakas veljeni, nopeasti", kuiskasin sitten, kun tajusin tilanteen vakavuuden. Räsyinen ja likainen William astui sisään ja ennen kuin suljin ulko-oven vilkaisin ulos, ettei siellä vain ollut ketään (vaikka meidän talollemme ei yleensä kukaan koskaan eksynyt).

William sai yskänpuuskan ja istuutin hänet sohvalle. Hän näytti kamalalta. Hänen partansa oli niin tuuhea, että hän näytti puolta vanhemmalta. Otin hatun hänen päästään ja hänen tukkansa oli takkuinen ja pesemätön. Silitin veljeni tukkaa ja koin kamalaa sääliä ja riittämättömyyttä. Minun rakas veljeni. Tunsin itkun puristavan kurkussani, mutta nyt en voinut antaa sen tulla -minun täytyi olla vahva! Mutta mitä minun pitäisi nyt tehdä? Minä en tiennyt mitä tehdä!

Kuin lukien ajatukseni, William katsoi vihreillä silmillään syvälle omiini ja sanoi vain kaksi sanaa: "Hae Sean". Sitten hän rupesi yskimään niin, että minunkin teki pahaa. Olin jo hetkeä aiemmin ymmärtänyt, että William ei ollut terve. Jotain piti tehdä. Mutta Sean… Miksi juuri hänet? Tiesin, että William luotti Seaniin ja tiesin, että Sean auttaisi meitä, jos tarvitsisimme apua. Tiesin, ettei ollut muuta vaihtoehtoa, Owenien talo oli lähinnä meitä. Nousin ylös, peittelin Williamin punaisella viltillä, jonka olin nuorempana neulonut ja lähdin ulos.

Juoksin miten pystyin vammautuneen jalkani kanssa halki syksyisen yön, enkä ihmeekseni pelännyt. Ajatukseni pyöri vain Williamissa. Rakastin veljeäni niin paljon, enkä uskonut koskaan näkeväni häntä enää! Helpotuksen itkun kyyneleet valuivat poskilleni ja juoksin. Korsetin kanssa oli vaikea juosta pitkään ja lujaa, joten välillä pysähdyin, vedin pari vetoa henkeä ja jatkoin taas. Pian puristuksissa olevia kylkiäni rupesi pistelemään ja minua huimasi, mutta en lopettanut juoksemista. Kipeä jalkanikin rupesi ilmoittelemaan olemassaolostaan, mutta hampaat purren jatkoin matkaa.

Pian silmiini osui Owenien talo ja helpotus täytti sydämeni. Olin mennyt erästä polkua pitkin, joka vei karja-aitauksen luo ja kiipesin ehkä ripeämmin kuin koskaan sen yli. Sitten jatkoin matkaa edessä häämöttävälle talolle, kuitenkin hitaammin kuin aikaisemmin -vammautunut jalkani oli kuin tulessa. Mietin, että Owenit varmasti nukkuivat jo ja minun piti olla varovainen, etten saisi haulikolla itseeni. Sitten muistin jotain, miten olin Seanin kanssa toiminut joskus lapsena. Se voisi toimia nytkin!

Kiersin hiljaa talon toiselle puolelle, missä oli ainakin ennen ollut Seanin huone. Kiitin onneani, että Owenien koira oli vanha ja kuuro, joten en kuullut sen haukkuvan. Keräsin läheltä joitakin kiviä, mitä kerkesin löytämään. Sitten pysähdyin Seanin ikkunan alle (jos se vielä oli Seanin). Tähtäsin ja heitin yhden kiven. Se osui ikkunaan. Odotin. Heitin toisen. Kuu valaisi hyvin talon taakse, joten pystyin tähtäämään hyvin.

"Sean" kuiskasin. Heitin lisää kiviä. Sitten tutut kasvot ilmestyivät ikkunaan öljylampun hehkun valaisemana. Kasvot hämmästyivät. Sean viittoi tulevansa alas. Silloin sydämeni rupesi pamppailemaan. Jostain syystä rupesin miettimään ulkonäköäni. Olin varmaan karmean näköinen. Väsynyt, tukka auki ja sekaisin, hikinen, hengästynyt. Mietin myös, miten selviäisin takaisin kipeän jalkani kanssa. Olin jo rasittanut sitä liikaa.

Sean ilmestyi talon taakse. Hän oli hätäisesti vetänyt vaatteet päälleen ja hänellä oli lamppu mukanaan.

"Mikä on hätänä?" hän kysyi ja minun teki mieli heittäytyä hänen syliinsä ja itkeä kuin pikkulapsi.

"Sean… William on palannut kotiin.." Sean tuijotti minua ilmeettömänä. Me molemmat tiesimme, mikä vaara juuri kertomassani piili.

"Hän on kovin sairas, Sean.. Kovin sairas", sain sanotuksi, kunnes itku tuli. Sean tarrautui minuun ja yritti lohduttaa. "En tiedä mitä tehdä.. Isä ei saa vielä tietää. En tiedä, mitä tehdä Sean.."

"Mennään", Sean sanoi, ilman että kummankaan tarvitsi selittää enempää. Katsahdin hänen päättäväisiin kasvoihinsa ja koin suurta kiitollisuutta. Ehkä myös ripauksen onnea.

..jatkuu..

Harmaata ja Sinistä, osa 2

Vihasin matkoja kaupunkiin. Vihasin ihmisten tuijotusta. Kaikki vain ajattelivat onnettomuuttani nähdessään minut -eivät minua itseäni. Liian moni tervehti minua säälistä. Liian moni ennen mukava ihminen vältteli minua nyt. He häpesivät puolestani. Miten nöyryyttävää!

Silti pää ylpeänä ja selkä suorana hoidin asiani. Kävin ostamassa tarpeelliset asiat sekatavarakaupasta, kävin postissa, ostin kauan kaivatun sanomalehden, josta voisimme isän kanssa lukea sotaan liittyvät uutiset. Olin ja elin, kuin kaikki olisi hyvin. Mutta mikään ei ollut hyvin. Levottomuus sodasta näkyi jokaisessa katseessa. Se näkyi kauppojen tyhjyyttä ammottavilla hyllyillä. Se myös näkyi ympärilläni -ihmiset olivat kaikonneet. Suurin osa kynnelle kykenevistä miehistä oli kutsuttu tai värväytynyt armeijaan. Kuulin jonkun sanovan, että pian sota laajenisi tänne ja saisimme kokea sen konkreettisesti. Levottomuus sisälläni kasvoi. Kaikki tuntui niin mahdottomalta selvittää. Sisäinen myrskyni. Sisällissodan myrsky. Toivottomuus. Elämättä jäävä elämä. Pelkäsin sitä ehkä enemmän kuin mitään muuta. Rajotin itse itseni, käsitin. Myrskyni rajoitti minua. Mutta en voinut sille mitään.

Olisin halunnut tulla kaupunkiin hevosella tai jopa kävellen, mutta isä oli vaatinut päästä mukaan. En mielelläni tuonut häntä enää ihmisten ilmoille, koska hän oli niin arvaamaton nykyään. Enkä pitänyt ihmisten puheista, että isä oli menettänyt järkensä. Minulle hän oli yhä samanlainen ja rakas isä. Hän oli vain kokenut kovia, niin kuin jokainen meistä.

Siispä isä odotteli hevoskärryjen kanssa minua ja juuri kun olin nousemassa kyytiin, joku huusi minua. Käännähdin ympäri ja näin minua kohti tulevat aurinkoiset kasvot. Se oli ystäväni Esther Morrison. Hän oli aina hilpeällä päällä ja joskus osasi tartuttaa sen minuunkin. Kuten nytkin. Sieluni oikein kaipasi sitä. Esther tarrautui käsiini ja suuteli minua poskille.

"Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas ystäväni!" hän huudahti. Monesta se kuulostaisi teennäiseltä, mutta tiesin, että Esther tarkoitti sitä. Olin ollut hänelle tukena vaikeina aikoina, kun hänen pieni tyttönsä oli kuollut. Nyt hän oli taas tukena minulle, kun elämänhaluni oli kuihtunut. Näin silmänurkastani, kuinka hänen miehensä Jonathan ja heidän kaksi poikaansa siesoivat taka-alalla. Hymyilin heille.

"Olen niin iloinen, että tulit silloin illanviettoon luoksemme! Silloin Jonathan soitti niin ihanasti viulua ja ihmiset tanssivat. Se oli niin kaunista!" Esther selitti ja nyökkäilin hänelle.

"Ja uskomatonta, että Sean Owen pyysi sinua tanssimaan! Ja sinä suostuit!" hän hihitteli ja selitteli ja minä tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni ja yritin eleilläni saada häntä rauhoittumaan. Isäni murahti jotain kun Sean Owen mainittiin ja säikähdin tosissani. En halunnut juuri nyt puhua hänestä.

"Noh, linkuttamista se enemmän oli, kuin tanssia!" tokaisin äkkiä ja hetki laantui. Mutta sitten Esther taas jatkoi puheluaan iloisena (hän ei yleensä ymmärtänyt vihjeitäni).

"Ajattelin, että voisimme pian pitää ihan kunnon juhlat! Jonathanilla kun on kohta syntymäpäivät ja sitten voisimme tehdä hienon katoksen etupihalle…" Estherin sanat katosivat jonnekin ja näin silmilläni hänen jatkavan selittämistä, mutta en kuullut mitään ja korvissani humisi. En halunnut innostua. En minä. En minä. Mitään ei koskaan tapahtuisi. Mikään ei koskaan muuttuisi. Asiat olivat vain menossa huonompaan suuntaan. Koko maa oli hälyyttävässä tilassa. En saanut toivoa. En minä.

"Kuunteletko Elizabeth?" Esther sanoi kimeällä kiihtyneellä äänellä ja tuijotti minua pyöreillä ruskeilla silmillään. Nyökkäsin vakuuttavasti ja kun Esther taas jatkoi selittämistään, tarkkailin ympäristöäni. Halusin jo pois. Halusin jo kotiin. Ja silloin säikähdin uudestaan -näin tutun miehen kävelevän kauempana. Hän käveli mietteissään ja katse maahan luotuna, hattu kädessään. Hiekanväriset otsakiehkurat peittivät hänen katseensa. Hahmo ei huomannut meitä. Silloin päätin, että nyt piti lähteä!

"Kuule rakas Esther, mielelläni jäisin juttelemaan, mutta meillä on jo kiire kotiin.." Esther katsoi minua tutkivasti ja hymähti sitten lannistuneena. Omantuntoni soimasi minua hetken. Sitten jokin sai Estherin katsahtamaan mietteliäänä taaksensa ja silloin hän näki Sean Owenin.

"Sean!" Esther huudahti ja vilkutti.

Suutani kuivasi ja minua huimasi. Ei nyt! Ei nyt!

Sean asteli luoksemme ja kätteli ensin Jonathania ja pörrötti pikkupoikien tukkaa hellästi. Sitten hän käänsi katseensa meihin ja minä tuijotin tiiviisti hänen päällystakkinsa ensimmäistä nappia. Tervehtimme toisiamme vähän vaivautuneina. Minä häpesin sitä, että olin tanssinut hänen kanssaan! Häpesin! Se ilta vain oli ollut niin taianomainen, kuin olisimme olleet eri ajassa ja eri paikassa. Oli kuin sinä iltana en olisi ollut enää minä. Ja hän oli ollut kauan poissa, tullut kaukaa. Hän ei tuntunut uhkaavalta silloin. Mutta nyt hän oli siinä, todellisena. Joten hän oli uhkaava. Minulle.

Isä rupesi kyselemään Seanilta sodasta ja hermostuneena toivoin, ettei asia luisuisi käsistä. Sean vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi. Hän ei ruvennut tarinoimaan kokemiaan kauhuja.

Sean katseli välillä meitä muita, kun isä tenttasi häntä. Hetken säälin häntä. Toivoin, että isä lopettaisi. Toivoin myös koko sydämestäni, ettei Williamin nimeä mainittaisi. Isä ei tainnut siinä hetkessä yhdistää Williamia armeijaan, joten pieni toivonkipinä rinnassani kuuntelin heidän keskusteluaan. Jonathankin liittyi mukaan ja kertoi näkemyksiään nykyisestä Yhdysvaltain tilanteesta. Esther tapitti heitä kauriinsilmillään ja kuunteli kiinnostuneena. Minäkin yritin kuunnella, mutta suurin osa meni ohi -olin niin hermostunut.

Seanin pitkä olemus oli vakaa ja ryhdikäs. Hän oli hillitympi kuin ennen sotaa. Hän oli ollut poissa, kun minulle.. Kun minä.. Kyyneleet kihosivat silmiini ja ilman ennakkovaroitusta ilmoitin kovalla äänellä, että nyt minun ja isän pitäisi lähteä. Sanoin sen enemmän isän, kuin itseni takia. Uskalsin luoda Seaniin merkitsevän katseen -ja hän ymmärsi. Hetken kaikki oli, kuten ennenkin. Sitten taika katosi.

Halasin Estheriä ja hyvästelin pojat ja Jonathanin. Nyökkäsin Seanille. Sitten juuri kun olin nousemassa kärryyn, Sean tarrautui käsivarteeni ja auttoi minut ylös. Hitaasti hevonen lähti kävelemään eteenpäin ja tuijotin tyhjyyteen. Lopulta vilkaisin taakseni ja kaikki neljä seisoivat vielä paikallaan katsoen peräämme. Outo tunne valtasi minut. Se oli toivo. Mutta enhän minä saanut toivoa. En minä.

…Jatkuu..

Harmaata ja Sinistä, osa 1 (Yhdysvaltain sisällisodan aikainen kertomus)

Sade ropisi kattoa vasten ja kuuntelin sitä hiljaa. Kostea maalaisilma tuli sisään ulko-ovesta, joka oli raollaan. Hymähdin itsekseni ja mietin miltä tuntuisi olla ainoa ihminen koko maailmassa. Tällä hetkellä ehkä olinkin sitä. Olin ja hengitin sitä, yksin.

Astuin hitain askelein ulos terassille. Katselin rypistynyttä hamettani ja yritin vetää sitä suoremmaksi -turhaan. Hame oli sama, jota olin pitänyt sinä iltana. Sinä iltana kun uskalsin pitkästä aikaa tanssia. Koin aina, että tanssi oli minulta kiellettyä. Mutta kun hän pyysi minua, niin minä halusin tanssia. Siniset silmät. Sinisimmät, mitä olin koskaan nähnyt. Kosteat ohimot. Taaksekammattu laineikas tukka. Hiekanvärinen. Parransänki.

Mutta ne muut, ne kaikki muut.. Olivat katselleet, naureskelleet jopa.. Mutta joku pyysi minua tanssimaan! Minua! Siksi en tällä kertaa ollut välittänyt.

Linkutin hitaasti keinutuolille, joka oli terassin ainoa kaluste. Istahdin siihen ja huokaisin hiljaa. Hän oli muuttunut kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tullut mieheksi. Mutta hän oli silti sama -hänen silmistään näin sen. Sääliköhän hän minua? Sääliköhän hän uutta olemustani. Kirottu jalka! Minä vihasin sitä! Minä vihasin naista, joka minusta oli tullut. Kaikkien säälimä, joidenkin halveksima. Naimakelvoton. Isälleen häpeä. Onneksi äitini oli jo kuollut minun ollessani pieni. Muisto äidistä valahti lävitseni ja minun sydäntäni kouraisi. Jostain syystä suustani pääsi itkuinen inahdus ja hautasin pääni käsiini. Annoin itkun tulla. Se oli jotenkin lohduttavaa, puhdistavaa. Tällä kertaa se ei ollut piinaavaa ja kuluttavaa, kuten usein itkuni olivat.

"Elizabeth!" kuului tuvasta. Se oli isä. Pyyhin nopeasti märät kasvoni hihaan ja nousin ylös. Älähdin, kun viiltävä kipu pyyhkäisi oikean jalkani läpi. Taas muistutus menneestä.

"Itketkö sinä?"

"En isä.. En itke." valehtelin ja hän tiesi sen. Kuului vain murahdus vastaukseksi ja tiesin, että olisi hyvä palata sisälle.

"Milloin sinä heräsit?" kysyin kun pääsin tuvan puolelle.

"Sinun itkuusi.." isä sanoi hieman alakuloisena. Hän seisoi tukka pörröisenä keittiössä ja etsi katseellaan jotain.

"Maito on jo loppu, jos sitä etsit. Lypsän taas heti aamulla lehmät."

Meidän kaksi lypsylehmäämme olivat tuottaneet kovin vähän maitoa viimeaikoina. Olin huolissani. Olin joutunut muutaman kerran kävelemään naapureiden rouva ja herra Owenin luota hakemaan vähän maitoa. Mutta en voinut tehdä niin aina. Jokaisella meillä täälläpäin oli tiukkaa. Ja sisällissota kiristi kaikkien hermoja. Monien sukulaisia oli kuollut.

Isä istui synkkänä keittiön pöydän ääreen ja näin hänessä taas myrskyn merkkejä. Hän ei ollut ollut entisensä pitkiin aikoihin.

"Missä on William?" isä huusi yhtäkkiä. Ryntäsin hänen luokseen ja halasin häntä.

"Haluan Williamin! Missä hän on?" Olin hiljaa ja halasin häntä lujemmin.

"Isä rakas, William liittyi armeijaan. Muistatko?" sain sitten sanotuksi.

"Liittyi armeijaan?" isä kuiskasi ja katsoi minuun houreissaan.

"M-mitä sitten tapahtui?"

"Hän katosi isä, hän katosi", kuiskasin hänen korvaansa pelokkaana. Pelkäsin aina mitä sen jälkeen tapahtui, kun kerroin hänelle. Joskus hän otti sen rauhallisesti itkien. Joskus hän vain tuijotti minua epäuskoisena. Mutta joinakin kertoina hän huusi ja räyhäsi minulle. Niinä hetkinä hänen silmissään paloi outo kajo -joka pelotti minua.

"Mutta hän löytyy vielä" isä tällä kertaa vastasi päättäväisenä ja katsoi ruskeilla silmillään syvälle minun silmiini.

"En tiedä isä, en tiedä.." Sisimmässäni en tienyt mitä toivoin. Olimme vain saaneet tiedon, että William oli kadonnut. Hän ei ollut löytynyt kaatuneitten joukosta. Hänen hyvä ystävänsä Samuel Newton oli saanut luvan tuoda henkilökohtaisesti tiedon meille. Todennäköisesti -ja mikä oli pahin mahdollinen tilanne- William oli karannut. Ja se oli petturuus pahimmasta päästä. Jos hänet löydettäisiin, hänet hirtettäisiin. Ajatuskin sai minun voimaan pahoin ja halusin toivoa, että kyseessä olisi jokin muu vaihtoehto. Ihan mikä tahansa muu vaihtoehto -kaikki paitsi että hän olisi kuollut.

Isä katsoi hetken vielä minun silmiini ja sanoi hymyillen:

"Sinulla on aina ollut meidän perheemme kauneimmat silmät. Niin harmaat ja surulliset."

Katsoin häntä takaisin syvälle silmiin ja taas minua itketti. Huokaisten kehotin häntä menemään takaisin sänkyyn ja sanoin tuovani hänelle jotain juotavaa. Autoin hänet ylös ja käsikynkässä suuntasimme kohti isän makuuhuonetta.

"Tiesitkö, että se Owenin poika on palannut haavoituttuaan sodassa?"

"Tiesin isä. Tanssin hänen kanssaan juuri vähän aikaa sitten."

"Niinkö? Tiesitkö, että hänestä on tullut oikein kunnon nuorimies?"

"Tiesin isä."

"Kutsuin hänet tänne vierailulle, kun törmäsin häneen tänään metsällä. Sanoi tulevansa, kunhan kerkiää."

Sydämeni pysähtyi hetkeksi, sitten sanaakaan sanomatta saatoin isän sänkyyn. Yön hiljaisuus oli tyynnyttävää ja minun oli hyvä olla pitkästä aikaa.


..Jatkuu...