Harmaata ja Sinistä, osa 1 (Yhdysvaltain sisällisodan aikainen kertomus)

Sade ropisi kattoa vasten ja kuuntelin sitä hiljaa. Kostea maalaisilma tuli sisään ulko-ovesta, joka oli raollaan. Hymähdin itsekseni ja mietin miltä tuntuisi olla ainoa ihminen koko maailmassa. Tällä hetkellä ehkä olinkin sitä. Olin ja hengitin sitä, yksin.

Astuin hitain askelein ulos terassille. Katselin rypistynyttä hamettani ja yritin vetää sitä suoremmaksi -turhaan. Hame oli sama, jota olin pitänyt sinä iltana. Sinä iltana kun uskalsin pitkästä aikaa tanssia. Koin aina, että tanssi oli minulta kiellettyä. Mutta kun hän pyysi minua, niin minä halusin tanssia. Siniset silmät. Sinisimmät, mitä olin koskaan nähnyt. Kosteat ohimot. Taaksekammattu laineikas tukka. Hiekanvärinen. Parransänki.

Mutta ne muut, ne kaikki muut.. Olivat katselleet, naureskelleet jopa.. Mutta joku pyysi minua tanssimaan! Minua! Siksi en tällä kertaa ollut välittänyt.

Linkutin hitaasti keinutuolille, joka oli terassin ainoa kaluste. Istahdin siihen ja huokaisin hiljaa. Hän oli muuttunut kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tullut mieheksi. Mutta hän oli silti sama -hänen silmistään näin sen. Sääliköhän hän minua? Sääliköhän hän uutta olemustani. Kirottu jalka! Minä vihasin sitä! Minä vihasin naista, joka minusta oli tullut. Kaikkien säälimä, joidenkin halveksima. Naimakelvoton. Isälleen häpeä. Onneksi äitini oli jo kuollut minun ollessani pieni. Muisto äidistä valahti lävitseni ja minun sydäntäni kouraisi. Jostain syystä suustani pääsi itkuinen inahdus ja hautasin pääni käsiini. Annoin itkun tulla. Se oli jotenkin lohduttavaa, puhdistavaa. Tällä kertaa se ei ollut piinaavaa ja kuluttavaa, kuten usein itkuni olivat.

"Elizabeth!" kuului tuvasta. Se oli isä. Pyyhin nopeasti märät kasvoni hihaan ja nousin ylös. Älähdin, kun viiltävä kipu pyyhkäisi oikean jalkani läpi. Taas muistutus menneestä.

"Itketkö sinä?"

"En isä.. En itke." valehtelin ja hän tiesi sen. Kuului vain murahdus vastaukseksi ja tiesin, että olisi hyvä palata sisälle.

"Milloin sinä heräsit?" kysyin kun pääsin tuvan puolelle.

"Sinun itkuusi.." isä sanoi hieman alakuloisena. Hän seisoi tukka pörröisenä keittiössä ja etsi katseellaan jotain.

"Maito on jo loppu, jos sitä etsit. Lypsän taas heti aamulla lehmät."

Meidän kaksi lypsylehmäämme olivat tuottaneet kovin vähän maitoa viimeaikoina. Olin huolissani. Olin joutunut muutaman kerran kävelemään naapureiden rouva ja herra Owenin luota hakemaan vähän maitoa. Mutta en voinut tehdä niin aina. Jokaisella meillä täälläpäin oli tiukkaa. Ja sisällissota kiristi kaikkien hermoja. Monien sukulaisia oli kuollut.

Isä istui synkkänä keittiön pöydän ääreen ja näin hänessä taas myrskyn merkkejä. Hän ei ollut ollut entisensä pitkiin aikoihin.

"Missä on William?" isä huusi yhtäkkiä. Ryntäsin hänen luokseen ja halasin häntä.

"Haluan Williamin! Missä hän on?" Olin hiljaa ja halasin häntä lujemmin.

"Isä rakas, William liittyi armeijaan. Muistatko?" sain sitten sanotuksi.

"Liittyi armeijaan?" isä kuiskasi ja katsoi minuun houreissaan.

"M-mitä sitten tapahtui?"

"Hän katosi isä, hän katosi", kuiskasin hänen korvaansa pelokkaana. Pelkäsin aina mitä sen jälkeen tapahtui, kun kerroin hänelle. Joskus hän otti sen rauhallisesti itkien. Joskus hän vain tuijotti minua epäuskoisena. Mutta joinakin kertoina hän huusi ja räyhäsi minulle. Niinä hetkinä hänen silmissään paloi outo kajo -joka pelotti minua.

"Mutta hän löytyy vielä" isä tällä kertaa vastasi päättäväisenä ja katsoi ruskeilla silmillään syvälle minun silmiini.

"En tiedä isä, en tiedä.." Sisimmässäni en tienyt mitä toivoin. Olimme vain saaneet tiedon, että William oli kadonnut. Hän ei ollut löytynyt kaatuneitten joukosta. Hänen hyvä ystävänsä Samuel Newton oli saanut luvan tuoda henkilökohtaisesti tiedon meille. Todennäköisesti -ja mikä oli pahin mahdollinen tilanne- William oli karannut. Ja se oli petturuus pahimmasta päästä. Jos hänet löydettäisiin, hänet hirtettäisiin. Ajatuskin sai minun voimaan pahoin ja halusin toivoa, että kyseessä olisi jokin muu vaihtoehto. Ihan mikä tahansa muu vaihtoehto -kaikki paitsi että hän olisi kuollut.

Isä katsoi hetken vielä minun silmiini ja sanoi hymyillen:

"Sinulla on aina ollut meidän perheemme kauneimmat silmät. Niin harmaat ja surulliset."

Katsoin häntä takaisin syvälle silmiin ja taas minua itketti. Huokaisten kehotin häntä menemään takaisin sänkyyn ja sanoin tuovani hänelle jotain juotavaa. Autoin hänet ylös ja käsikynkässä suuntasimme kohti isän makuuhuonetta.

"Tiesitkö, että se Owenin poika on palannut haavoituttuaan sodassa?"

"Tiesin isä. Tanssin hänen kanssaan juuri vähän aikaa sitten."

"Niinkö? Tiesitkö, että hänestä on tullut oikein kunnon nuorimies?"

"Tiesin isä."

"Kutsuin hänet tänne vierailulle, kun törmäsin häneen tänään metsällä. Sanoi tulevansa, kunhan kerkiää."

Sydämeni pysähtyi hetkeksi, sitten sanaakaan sanomatta saatoin isän sänkyyn. Yön hiljaisuus oli tyynnyttävää ja minun oli hyvä olla pitkästä aikaa.


..Jatkuu...