Harmaata ja Sinistä, osa 2

Vihasin matkoja kaupunkiin. Vihasin ihmisten tuijotusta. Kaikki vain ajattelivat onnettomuuttani nähdessään minut -eivät minua itseäni. Liian moni tervehti minua säälistä. Liian moni ennen mukava ihminen vältteli minua nyt. He häpesivät puolestani. Miten nöyryyttävää!

Silti pää ylpeänä ja selkä suorana hoidin asiani. Kävin ostamassa tarpeelliset asiat sekatavarakaupasta, kävin postissa, ostin kauan kaivatun sanomalehden, josta voisimme isän kanssa lukea sotaan liittyvät uutiset. Olin ja elin, kuin kaikki olisi hyvin. Mutta mikään ei ollut hyvin. Levottomuus sodasta näkyi jokaisessa katseessa. Se näkyi kauppojen tyhjyyttä ammottavilla hyllyillä. Se myös näkyi ympärilläni -ihmiset olivat kaikonneet. Suurin osa kynnelle kykenevistä miehistä oli kutsuttu tai värväytynyt armeijaan. Kuulin jonkun sanovan, että pian sota laajenisi tänne ja saisimme kokea sen konkreettisesti. Levottomuus sisälläni kasvoi. Kaikki tuntui niin mahdottomalta selvittää. Sisäinen myrskyni. Sisällissodan myrsky. Toivottomuus. Elämättä jäävä elämä. Pelkäsin sitä ehkä enemmän kuin mitään muuta. Rajotin itse itseni, käsitin. Myrskyni rajoitti minua. Mutta en voinut sille mitään.

Olisin halunnut tulla kaupunkiin hevosella tai jopa kävellen, mutta isä oli vaatinut päästä mukaan. En mielelläni tuonut häntä enää ihmisten ilmoille, koska hän oli niin arvaamaton nykyään. Enkä pitänyt ihmisten puheista, että isä oli menettänyt järkensä. Minulle hän oli yhä samanlainen ja rakas isä. Hän oli vain kokenut kovia, niin kuin jokainen meistä.

Siispä isä odotteli hevoskärryjen kanssa minua ja juuri kun olin nousemassa kyytiin, joku huusi minua. Käännähdin ympäri ja näin minua kohti tulevat aurinkoiset kasvot. Se oli ystäväni Esther Morrison. Hän oli aina hilpeällä päällä ja joskus osasi tartuttaa sen minuunkin. Kuten nytkin. Sieluni oikein kaipasi sitä. Esther tarrautui käsiini ja suuteli minua poskille.

"Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas ystäväni!" hän huudahti. Monesta se kuulostaisi teennäiseltä, mutta tiesin, että Esther tarkoitti sitä. Olin ollut hänelle tukena vaikeina aikoina, kun hänen pieni tyttönsä oli kuollut. Nyt hän oli taas tukena minulle, kun elämänhaluni oli kuihtunut. Näin silmänurkastani, kuinka hänen miehensä Jonathan ja heidän kaksi poikaansa siesoivat taka-alalla. Hymyilin heille.

"Olen niin iloinen, että tulit silloin illanviettoon luoksemme! Silloin Jonathan soitti niin ihanasti viulua ja ihmiset tanssivat. Se oli niin kaunista!" Esther selitti ja nyökkäilin hänelle.

"Ja uskomatonta, että Sean Owen pyysi sinua tanssimaan! Ja sinä suostuit!" hän hihitteli ja selitteli ja minä tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni ja yritin eleilläni saada häntä rauhoittumaan. Isäni murahti jotain kun Sean Owen mainittiin ja säikähdin tosissani. En halunnut juuri nyt puhua hänestä.

"Noh, linkuttamista se enemmän oli, kuin tanssia!" tokaisin äkkiä ja hetki laantui. Mutta sitten Esther taas jatkoi puheluaan iloisena (hän ei yleensä ymmärtänyt vihjeitäni).

"Ajattelin, että voisimme pian pitää ihan kunnon juhlat! Jonathanilla kun on kohta syntymäpäivät ja sitten voisimme tehdä hienon katoksen etupihalle…" Estherin sanat katosivat jonnekin ja näin silmilläni hänen jatkavan selittämistä, mutta en kuullut mitään ja korvissani humisi. En halunnut innostua. En minä. En minä. Mitään ei koskaan tapahtuisi. Mikään ei koskaan muuttuisi. Asiat olivat vain menossa huonompaan suuntaan. Koko maa oli hälyyttävässä tilassa. En saanut toivoa. En minä.

"Kuunteletko Elizabeth?" Esther sanoi kimeällä kiihtyneellä äänellä ja tuijotti minua pyöreillä ruskeilla silmillään. Nyökkäsin vakuuttavasti ja kun Esther taas jatkoi selittämistään, tarkkailin ympäristöäni. Halusin jo pois. Halusin jo kotiin. Ja silloin säikähdin uudestaan -näin tutun miehen kävelevän kauempana. Hän käveli mietteissään ja katse maahan luotuna, hattu kädessään. Hiekanväriset otsakiehkurat peittivät hänen katseensa. Hahmo ei huomannut meitä. Silloin päätin, että nyt piti lähteä!

"Kuule rakas Esther, mielelläni jäisin juttelemaan, mutta meillä on jo kiire kotiin.." Esther katsoi minua tutkivasti ja hymähti sitten lannistuneena. Omantuntoni soimasi minua hetken. Sitten jokin sai Estherin katsahtamaan mietteliäänä taaksensa ja silloin hän näki Sean Owenin.

"Sean!" Esther huudahti ja vilkutti.

Suutani kuivasi ja minua huimasi. Ei nyt! Ei nyt!

Sean asteli luoksemme ja kätteli ensin Jonathania ja pörrötti pikkupoikien tukkaa hellästi. Sitten hän käänsi katseensa meihin ja minä tuijotin tiiviisti hänen päällystakkinsa ensimmäistä nappia. Tervehtimme toisiamme vähän vaivautuneina. Minä häpesin sitä, että olin tanssinut hänen kanssaan! Häpesin! Se ilta vain oli ollut niin taianomainen, kuin olisimme olleet eri ajassa ja eri paikassa. Oli kuin sinä iltana en olisi ollut enää minä. Ja hän oli ollut kauan poissa, tullut kaukaa. Hän ei tuntunut uhkaavalta silloin. Mutta nyt hän oli siinä, todellisena. Joten hän oli uhkaava. Minulle.

Isä rupesi kyselemään Seanilta sodasta ja hermostuneena toivoin, ettei asia luisuisi käsistä. Sean vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi. Hän ei ruvennut tarinoimaan kokemiaan kauhuja.

Sean katseli välillä meitä muita, kun isä tenttasi häntä. Hetken säälin häntä. Toivoin, että isä lopettaisi. Toivoin myös koko sydämestäni, ettei Williamin nimeä mainittaisi. Isä ei tainnut siinä hetkessä yhdistää Williamia armeijaan, joten pieni toivonkipinä rinnassani kuuntelin heidän keskusteluaan. Jonathankin liittyi mukaan ja kertoi näkemyksiään nykyisestä Yhdysvaltain tilanteesta. Esther tapitti heitä kauriinsilmillään ja kuunteli kiinnostuneena. Minäkin yritin kuunnella, mutta suurin osa meni ohi -olin niin hermostunut.

Seanin pitkä olemus oli vakaa ja ryhdikäs. Hän oli hillitympi kuin ennen sotaa. Hän oli ollut poissa, kun minulle.. Kun minä.. Kyyneleet kihosivat silmiini ja ilman ennakkovaroitusta ilmoitin kovalla äänellä, että nyt minun ja isän pitäisi lähteä. Sanoin sen enemmän isän, kuin itseni takia. Uskalsin luoda Seaniin merkitsevän katseen -ja hän ymmärsi. Hetken kaikki oli, kuten ennenkin. Sitten taika katosi.

Halasin Estheriä ja hyvästelin pojat ja Jonathanin. Nyökkäsin Seanille. Sitten juuri kun olin nousemassa kärryyn, Sean tarrautui käsivarteeni ja auttoi minut ylös. Hitaasti hevonen lähti kävelemään eteenpäin ja tuijotin tyhjyyteen. Lopulta vilkaisin taakseni ja kaikki neljä seisoivat vielä paikallaan katsoen peräämme. Outo tunne valtasi minut. Se oli toivo. Mutta enhän minä saanut toivoa. En minä.

…Jatkuu..