Harmaata ja Sinistä, osa 3

Istuin kodin hiljaisuudessa ja katsoin seinällä tikittävää vanhaa perintökelloa. Se olikin varmaan kallisarvoisin tavaramme. Jos unionin sotilaat tulisivat ryöstämään meitä, se vietäisiin ensimmäisenä. Mutta toistaiseksi taistelut olivat pysyneet poissa meidän kaukaisesta ja pienestä kaupungistamme.

Minua väsytti kamalasti ja suljin silmäni hetkeksi. Pääni nuokahti ja hätkähdin hereille. En tiennyt, miksi olin jäänyt pieneen oleskeluhuoneeseen, enkä mennyt nukkumaan. Olin jotenkin vain liian levoton. Lopulta annoin periksi ja menin makuulle vanhalle puusohvalle, johon äiti oli joskus ommellut tyynyt ja isä oli täyttänyt ne ampumiensa lintujen höyhenillä.

Vaivuin jonkinlaiseen horrokseen, joka ei kuitenkaan ollut täyttä unta. Siinä astuin ulko-ovesta valoisaan kevätpäivään. Ilma oli tuulinen, mutta lämmin. Juoksin kohti läheistä peltoa ja siellä istui joku odottamassa minua. Hänen laineikkaat hiuksensa keinuivat tuulessa. Mies kääntyi ja katsoi minuun hymyillen. Hän nousi ylös ja tuli kohti. Olin täynnä sanoinkuvaamatonta onnea. Sean tuli lähemmäksi ja hänen silmiensä sini oli muuttumaton, kirkas. Hän naurahti ja tarrautui minuun ja pyöritti ilmassa. Suljin silmäni ja ojensin käteni kuin lähtisin lentoon. Huomasin itsekin nauravani. Se oli helpottavaa ja aitoa naurua. Heleää.

Sean laski minut alas ja rutisti minua. Otin hetken kaikki tuntemukset hiljaa vastaan. Sitten kuulin vielä jonkun toisenkin äänen. Se oli tuttu ja kauan kaivattu ääni. Unessa viereemme oli ilmestynyt nuoren miehen hahmo. Williamin hahmo. Haukoin henkeäni tuijottaessani Williamin kauniita kasvoja. Samassa hän kutsui minua nimeltä ja hätkähdin hereille.

Uni sai minut tolaltani. En kestänyt sitä, kun minulle näytettiin jotain, minkä tiesin olevan minun tavoittamattomissani. Sean ja William. Sean ja William...

Surua täynnä astuin keittiöön ja mietin hetken. Mietin, pitiäisikö minun polvistua ja rukoilla. Huutaa hädässäni Jumalaa. Kuulisiko Hän? Samalla muistin jotain ja astelin kaapille, jossa pidimme mausteita, säilykepurkkeja, ynnä muuta pientä ruokaan liittyvää. Avasin sen ja siellä se oli, pullo viskiä. Meidän perheessämme kukaan ei juonut. Sen oli unohtanut eräs Williamin ystävä muutama vuosi sitten ja me kun emme koskaan heittäneet mitään pois, panimme sen vain syrjään. Pullo oli puolillaan. Kumma tarve sisälläni sai minut tarttumaan pulloon ja kävin kamppailua. Haluan vain unohtaa, Jumalani, haluan vain unohtaa! Samassa joku koputti ulko-oveen. Säikähdin niin että pullo tipahti maahan ja räsähti rikki. Hetken olin pysähdyksissä ja kuulostelin, heräsikö isä. Ei mitään. Sitten ovelle koputettiin taas. Katsoin empien keittiön nurkassa seisovaa haulikkoa. Joskus sellaiseenkin täytyi turvautua näillä main.

"Elizabeth", joku kutsui. En tunnistanut ääntä. Sydän pampaten astelin ulko-ovelle ja kuulostelin hetkisen.

"Elizabeth.." kuului taas ja silloin tunnistin äänen! Rämäytin oven auki ja näin edessäni veljeni Williamin kuihtuneen olemuksen. Pystymättä sanomaan mitään heittäydyin hänen syliinsä ja rutistimme toisiamme pitkään ja lujasti. Nauroimme sanattomina kyynelten lomassa.

"Tule sisään rakas veljeni, nopeasti", kuiskasin sitten, kun tajusin tilanteen vakavuuden. Räsyinen ja likainen William astui sisään ja ennen kuin suljin ulko-oven vilkaisin ulos, ettei siellä vain ollut ketään (vaikka meidän talollemme ei yleensä kukaan koskaan eksynyt).

William sai yskänpuuskan ja istuutin hänet sohvalle. Hän näytti kamalalta. Hänen partansa oli niin tuuhea, että hän näytti puolta vanhemmalta. Otin hatun hänen päästään ja hänen tukkansa oli takkuinen ja pesemätön. Silitin veljeni tukkaa ja koin kamalaa sääliä ja riittämättömyyttä. Minun rakas veljeni. Tunsin itkun puristavan kurkussani, mutta nyt en voinut antaa sen tulla -minun täytyi olla vahva! Mutta mitä minun pitäisi nyt tehdä? Minä en tiennyt mitä tehdä!

Kuin lukien ajatukseni, William katsoi vihreillä silmillään syvälle omiini ja sanoi vain kaksi sanaa: "Hae Sean". Sitten hän rupesi yskimään niin, että minunkin teki pahaa. Olin jo hetkeä aiemmin ymmärtänyt, että William ei ollut terve. Jotain piti tehdä. Mutta Sean… Miksi juuri hänet? Tiesin, että William luotti Seaniin ja tiesin, että Sean auttaisi meitä, jos tarvitsisimme apua. Tiesin, ettei ollut muuta vaihtoehtoa, Owenien talo oli lähinnä meitä. Nousin ylös, peittelin Williamin punaisella viltillä, jonka olin nuorempana neulonut ja lähdin ulos.

Juoksin miten pystyin vammautuneen jalkani kanssa halki syksyisen yön, enkä ihmeekseni pelännyt. Ajatukseni pyöri vain Williamissa. Rakastin veljeäni niin paljon, enkä uskonut koskaan näkeväni häntä enää! Helpotuksen itkun kyyneleet valuivat poskilleni ja juoksin. Korsetin kanssa oli vaikea juosta pitkään ja lujaa, joten välillä pysähdyin, vedin pari vetoa henkeä ja jatkoin taas. Pian puristuksissa olevia kylkiäni rupesi pistelemään ja minua huimasi, mutta en lopettanut juoksemista. Kipeä jalkanikin rupesi ilmoittelemaan olemassaolostaan, mutta hampaat purren jatkoin matkaa.

Pian silmiini osui Owenien talo ja helpotus täytti sydämeni. Olin mennyt erästä polkua pitkin, joka vei karja-aitauksen luo ja kiipesin ehkä ripeämmin kuin koskaan sen yli. Sitten jatkoin matkaa edessä häämöttävälle talolle, kuitenkin hitaammin kuin aikaisemmin -vammautunut jalkani oli kuin tulessa. Mietin, että Owenit varmasti nukkuivat jo ja minun piti olla varovainen, etten saisi haulikolla itseeni. Sitten muistin jotain, miten olin Seanin kanssa toiminut joskus lapsena. Se voisi toimia nytkin!

Kiersin hiljaa talon toiselle puolelle, missä oli ainakin ennen ollut Seanin huone. Kiitin onneani, että Owenien koira oli vanha ja kuuro, joten en kuullut sen haukkuvan. Keräsin läheltä joitakin kiviä, mitä kerkesin löytämään. Sitten pysähdyin Seanin ikkunan alle (jos se vielä oli Seanin). Tähtäsin ja heitin yhden kiven. Se osui ikkunaan. Odotin. Heitin toisen. Kuu valaisi hyvin talon taakse, joten pystyin tähtäämään hyvin.

"Sean" kuiskasin. Heitin lisää kiviä. Sitten tutut kasvot ilmestyivät ikkunaan öljylampun hehkun valaisemana. Kasvot hämmästyivät. Sean viittoi tulevansa alas. Silloin sydämeni rupesi pamppailemaan. Jostain syystä rupesin miettimään ulkonäköäni. Olin varmaan karmean näköinen. Väsynyt, tukka auki ja sekaisin, hikinen, hengästynyt. Mietin myös, miten selviäisin takaisin kipeän jalkani kanssa. Olin jo rasittanut sitä liikaa.

Sean ilmestyi talon taakse. Hän oli hätäisesti vetänyt vaatteet päälleen ja hänellä oli lamppu mukanaan.

"Mikä on hätänä?" hän kysyi ja minun teki mieli heittäytyä hänen syliinsä ja itkeä kuin pikkulapsi.

"Sean… William on palannut kotiin.." Sean tuijotti minua ilmeettömänä. Me molemmat tiesimme, mikä vaara juuri kertomassani piili.

"Hän on kovin sairas, Sean.. Kovin sairas", sain sanotuksi, kunnes itku tuli. Sean tarrautui minuun ja yritti lohduttaa. "En tiedä mitä tehdä.. Isä ei saa vielä tietää. En tiedä, mitä tehdä Sean.."

"Mennään", Sean sanoi, ilman että kummankaan tarvitsi selittää enempää. Katsahdin hänen päättäväisiin kasvoihinsa ja koin suurta kiitollisuutta. Ehkä myös ripauksen onnea.

..jatkuu..