Harmaata ja Sinistä, osa 4

Minä en pystynyt enää juoksemaan. Liikuimme hullunkurisesti. Sean edellä, lönkyttäen hidasta juoksua vähän matkaa, pysähtyen sitten odottamaan minua, kunnes olin muutaman jalan päässä hänestä ja sitten hän jatkoi taas matkaa. Se turhautti minua. Juuri ennen kuin Sean saavutti karja-aitauksen, huusin hänelle, että hänen pitäisi jatkaa yksin matkaa. Sean pysähtyi ja odotti taas minua. Tällä kertaa siihen asti, kunnes saavutin hänet. Pysähdyin hänen eteensä. Ilmeeni oli varmasti yhtä tuskainen, kuin minusta tuntui ja Sean näytti säikähtäneeltä.

"Onko se sinun jalkasi..?" hän kysyi hieman epäröiden. Sisälläni kouraisi. En sanonut mitään.

"Pyydän Sean, mene edeltä. William tarvitsee sinua." Sean tunnisti ylpeyden vivahteen äänessäni ja kunnioitti sitä.

"Hyvä on, mutta tule, autan sinut ensin aidan yli."

Sean keinautti itsensä notkeasti aidan yli. Nyt kun katselin sitä, en ymmärtänyt, miten olin aikaisemmin selvinnyt siitä.

Sean odotti aidan toisella puolella kädet ojossa. Nostin terveen jalkani ensimmäiselle puomille ja ponnistin itseni suoraksi, sitten tiesin, että minun olisi pakko käyttää myös kipeää jalkaani. Nostin sen seuraavalle puomille ja ponnistin. Kipu iski räjähtäen jalkaani, mutta tahdonvoimalla sain itseni aidan päälle istumaan ja heilautin jalkani Seanin puolelle. Kyyneleet silmissä katsoin häntä, mutta hän katseli jalkojani mietteliäänä. Minä en tiennyt, mitä tehdä. Sitten Sean kaappasikin minut syliinsä ja ilmoitti kantavansa minut kotiin!

"Sean! Mitä sinä teet! Tämä on nöyryyttävää! Laske minut alas! Laske minut HETI alas!" huusin ja kiljuin, mutta Sean vain juoksi eteenpäin. Taisinpa jopa nähdä hymynvireen hänen naamallaan. Kun huomasin, ettei huutamiseni tepsinyt, päätin lyödä häntä!

Mätkin ja löin Seanin rintakehää minkä kerkesin, mutta hän ei tehnyt elettäkään laskeakseen minut alas. Silloin päätin käyttää viimeisen keinoni.

"Minä olen pärjännyt tähänkin asti yksin! En tarvitse ketään miestä tulemaan pelastamaan minut! Minä olen AINA pelastasnut ITSE itseni! Vihaan sinua! Kuinka kehtaat tulla takaisin ja käyttäytyä, kuin kaikki olisi kuin ennenkin? Emme ole enää lapsia! En ole enää sama Elizabeth! Olen vammautunut, ruhjottu. Ja minä pärjään yksinkin! Joten anna minun olla!"

Sean pysähtyi. Hänen rintakehänsä nousi ja laski hengästymisestä. Oli aivan hiljaista. Yökin oli hiljaa. Kaduin sanojani. Sean laski minut hitaasti alas. Kun olin tukevasti maankamaralla, sanaakaan sanomatta hän läksi taas juoksuun ja jäin katselemaan hänen katoavaa hahmoaan. Minuun särki. Minun sydämeeni särki. Parkaisin tyhjään yöhön.

Kun saavuin kotiin, näin Seanin kumartuneena sohvalla makaavan Williamin puoleen. He puhuivat hiljaa, katsomatta minuun, vaikka tiesivät minun tulleen. Arasti menin heidän luokseen ja kohtasin Seanin katseen. Se oli kaukainen. Nyt kun uskalsin kohdata hänen katseensa, ei se merkinnyt hänelle enää mitään.

Yritin pysyä koossa ja silitin Williamin tukkaa. William sulki silmänsä ja huokaili.

"Mitä luulet?", kysyin Seanilta. Hän ei sanonut mitään, vaan pyöritti päätään. Tiesimme siis molemmat, että Williamin tila oli erittäin vakava.

"Hänen pitäisi saada kerätä voimia, levätä. Syödä hyvin. Että hänen ruumiinsa kestäisi taistella", Sean sitten sanoi.

"Viedään hänet minun sänkyyni", sanoin sitten tukahtuneella äänellä. Sean nyökkäsi ja sanaakaan sanomatta autoimme Williamin ylös sohvalta ja talutimme hänet kainaloista pitäen huonettani kohti. Veljeni oli laihtunut, eikä hänen painonsa tuntunut raskaalta minua vasten. Mutta ilman Seania en olisi kyllä pystynyt Williamia kannattelemaan, sen verran heikkona tämä oli. Oli hyvä muutenkin, että Sean oli tullut. Hänen varmuutensa rauhoitti minua.

Kun saavuimme huoneeseeni, vedin päiväpeiton pois sängyn päältä ja Sean laski Williamin hiljaa makuulle. William katseli minua.

"Olet niin kaunis, siskokulta", hän sanoi. Käänsin pääni pois. Minä en ollut pitkään aikaan edes katsonut peiliin. Kuka nyt sellaisen huolisi, joka ei pystynyt edes kunnolla kävelemään? Minun piti kuitenkin nyt unohtaa itseni, joten istuin sängylle Williamin viereen. Suutelin häntä otsalle. Samalla Sean riisui Williamin likaiset kengät.

"Minä pidän sinusta nyt oikein hyvää huolta. Olet turvassa. Sinulta ei tule puuttumaan mitään", sanoin veljelleni niin täynnä rakkautta, että hänen ilmeensä muuttui hetkessä onnelliseksi. Hymyilimme toisillemme.

Sean rykäisi, olin hetkeksi unohtanut hänen läsnäolonsa.

"Minun täytyy tästä varmaan lähteä", hän sanoi ja tutkiskeli hattua käsissään.

"Tule huomenna katsomaan minua", William käski ystäväänsä.

"Tottakai tulen", Sean sanoi ja iski silmää. Sitten hän kääntyi pois ja kun hän oli kadonnut, muistin unohtaneeni kiittää häntä!

Linkutin Seanin perään ja törmäsin samalla isään joka oli vihdoin herännyt mölyymme. Sanoin hänelle, että häntä odotti yllätys huoneessani. Williamin tilanteen tajuaminen oli muuttanut mieleni isän suhteen.

Kipaisin ovesta ulos. Auringonnousu oli jo värjäämässä taivasta. Huusin Seania, tämä oli jo puolivälissä pihaamme. Hän kääntyi ympäri. Tuijotimme hetken toisiamme.

"Kiitos.." sain sanotuksi.

"Ei sinun tarvitse kiittää minua. Tekisin mitä vain teidän puolestanne. Sinun puolestasi." Sitten Sean kääntyi kannoillaan ja lähti pois. Räpyttelin silmiäni epäuskoisena. Hämilläni katselin puita ympärilläni, kuivaa ruohoa jaloissani, hiekkaa. Kaikki ne saivat uudet värin.

..jatkuu..